Vaatturi valmisti pussihousuja

Tästä taisi olla juttua silloin Raimon ylläpitämässä blogissa, mutta laitetaan uudemman kerran. Kertaus on opin äiti. Ja voihan olla, että blogin lukijajoukkoon on tullut uusia "faneja" sitten 2013 vuoden. (Jutusta puuttuu paikoin ä ja ö pilkut, mutta se on näitä tietotekniikan ratkaisemattomia ongelmia :-) !! )

Saapashousut eli pussihousut olivat yleisimmat vaatturilla erikseen

teetetyt housut. Ne olivat tuolloin yleiset miesten housut, niin siviilikaytossa,

armeijassa kuin muissakin miesten tyoasuissa. Vuonna 1952

vahvistetussa linja-autonkuljettajan pukumallissa housut saivat olla

joko saapashousut tai suorat housut. Myos rautatielaisten virkapukuun

pussihousut kuuluivat saappaiden kanssa kaytettaviksi 1950-luvulla.

Kenkien kanssa pidettii n suoria housuja.14 Maaseudun linja-autonkuljettajien

tyohousuina saapashousut toimivat viela 1960-luvullakin:

kuljettajan mukaan talvella diagonaalikankaiset housut olivat pitkien

nahkasaappaiden kanssa lampimat ja kaytannolliset.15

Tilaus- ja mittakirjojen mukaan miesten pukujen, turkkien ja housujen

tekeminen jatkui 1960-luvulle saakka, kun taas paallystakkien,

takkien ja puseroiden teettaminen vaheni jo 1950-luvulle tultaessa.

Seuraavasta kuviosta (kuvio 7) voi todeta kaikkien vaateryhmien teettamisen

vahentyneen huomattavasti vuosien kuluessa. Vuoden 1958

jalkeen eri vaateryhmien vaatteita teetettiin vuodessa alle 10. Saapashousut

jaivat pois muodista 1960-luvulle tultaessa. Hiihtohousujen

ja muiden housujen yhteenlaskettu osuus kohosi hieman 1960-luvun

puolessa valissa, mutta niiden valmistusmaarat olivat silti mitattomat.

Tama tilausvalmistuksen vaheneminen kay yksiin miesten pukineiden

kulutustilastojen kanssa, silla miehet alkoivat ostaa valmisvaatteista

etenkin irtotakkeja ja -housuja vuosien 1954–1970 valisena aikana.32

Kuvio 6. Vuosien 1945-1970 aikana Einari Tiaisen yksityisasiakkaille valmistamien vaatteiden jakautuminen vaateryhmittäin.

Kuvio 7. Vuosien 1945–1970 aikana yksityisasiakkaille eniten valmistettujen

vaatteiden tai vaateryhmien kappalemäärät

Asiakkaiden maksamia, yksittaisten vaatteiden tai asujen kokonaishintoja

voi sailyneista dokumenteista tarkastella kattavasti vasta vuodesta
1953 lahtien, jolloin asiakastilausten maara oli jo pienentynyt reiluun
60 vuodessa. Vuotta 1953 aiemmista hajanaisista hintamerkinnoista
selviaa vuonna 1948 yhden puvun maksaneen n. 9000–15000 silloista
markkaa. Samana vuonna Einari Tiaisen ottama puvun tekopalkka
vaihteli mallista ja tyomaarasta riippuen 4200–5500 mk. Tilauspuvun
kokonaishinnasta kankaan ja lisatarvikkeiden osuus siis vaihteli tuolloin
puolesta kahteen kolmannekseen kankaan arvosta riippuen. Juhlapuvut
tehtiin kalliimmista, paksummista ja laadukkaammista kankaista
kuin ns. arkipuvut.

Einari Tiaisen vaatturityo vaheni sita mukaa, kun valmisvaateteollisuus

Suomessa kasvoi ja valmisvaatteet yleistyivat maaseudullakin.
Valmisvaatteet alkoivat yleistya seudulla voimakkaasti sodan jalkeisesta
pula-ajasta selvittya. Heti sodan jalkeen ei materiaaleja eika valmisvaatteita
ollut paljoakaan tarjolla, mutta 1950-luvulle tultaessa asia korjaantui

ja 1950-luvun puolivalissa ei enaa ollut vaatteista pulaa.46 Valmisvaatteita

sai ostaa aluksi markkinoilta; maaseudun miehet ostivat
sielta arkikayttoon sopivia saapashousuja ja puseroiksi kutsuttuja takkeja.

Kaikki heista eivat pukuja usein kayttaneetkaan tai niita tarvinneet.

47 Ilmari Tiainen kertoi, etta ei täkäläisissä kaupoissa olt paljo ku
työhousuu, ei pukuja kellää täällä ollu – – No ne käivät markkinoissa ja

ko ol torpäiviä ja sieltähä ne käivät ostamassa pukunsa. Muita valmisvaatteiden

ostopaikkoja olivat paikallisten sekatavarakauppojen lisaksi
lahikaupungit Savonlinna ja Imatra, jonne oli paivittainen linja-autoyhteys.
Valmisvaatteita ostettiin, koska ne olivat paljon edullisempia,

Eras pieni osa-alue Einari Tiaisen vaatturitoiminnassa oli sotilaspukujen

tekeminen. Rajavartiostossa ja armeijassa toissa olleet saivat
tuolloin valtiolta pukurahan vaatetuksen hankintaan. Pukurahalla voi
joko ostaa valmiin puvun Valtion pukutehtaalta tai muilta valmistajilta
tai sitten teettaa sen vaatturilla omien mittojen mukaan. Einari
Tiainen teki sotilaspukuja mallinumeroltaan m/36 ja m/58 seka sotilashousuja.
26 Sotilashousuihin laitettiin tarvittaessa aseman ja aselajin
mukaiset, oikean variset revaarit eli reunusnauhat.27 Suuri osa tilausvaatturilii
kkeista teki, vaatetusteollisuuden ja varastovaatelii kkeiden
ohella, kasityomaisesti vaatteita armeijan tarpeisiin. Sotilasvaatteisiin
julkaistiin leikkuuohjeita Kuusisen Uutisissa ja Vaatturi-lehdessa asepukujen

malliuudistuksien yhteydessa seka sota-aikaan, kun vormuvaatturina

toimii moni, joka tätä alaa ei ole aikaisemmin yritellytkään.28

Sota-aikana julkaistujen Suomen armeijan asetakin m/36 ja upseerin
asetakkien m/39 ja m/41 kaavojen lisaksi Vaatturi-lehti julkaisi myos

suojeluskunnan kenttapuseron m/27 kaavoitusohjeen lehdessaan.29

Jutussa käytetty Joensuun Yliopiston julkaisua ns 125:
Minna Kaipainen ”KEN TILAUSPUKUA KÄYTTÄÄ, HÄN HERRASMIEHELTÄ NÄYTTÄÄ”.

Tässä on linkki tuohon julkaisuun, josta yllä olevat katkelmat on kopioitu. 

http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-219-113-7/urn_isbn_978-952-219-113-7.pdf

Automiesten asusteina

Pussihousut ja saappaat olivat linja-autonkuljettajien työasuina jo varsin varhain. Suvussani linja-autot ovat olleet kuvassa mukana jo varsin kauan. Isäni oli linja-autonkuljettaja suurimman osan työhistoriastaa, Ja äidin suvun puolella linja-auton kuljettajia oon ollut myös useita. Ja olipa äitinikin liki parikymmentä vuotta linja-autoliikenteen konttorissa. Lapsuuteeni linja-autot siis kuuluivat arkeen. Kun synnyin asuimme bussi firman tallien yläkerrassa !!!. Niinpä arkistoissani onkin melkoinen määrä kuvia vanhoista linja-autoista. Ja vähän uudemmistakin. Tässä muutamia ..

  30-luvun loppupuolelta tavaraa menossa tai tulossa linkkariin (n 1937-8)

Kuskit poseeraavat varikon pihalla. Aamuvuorot varmaan ajettu, kun aurinko on niin korkealla (1937-38)

Tässä autossa on aika jyhkeä moottori - vai onko kuski todella lyhyt. (30-luvun lopulta)

Tämä on jo 40-lukua. Auraus kuului osana linjojen ajoa. Takana tallit ja se yläkerta jossa synnyin. Ja autossa onvielä häkäpönttö tai ainakin sen putket tallella... 

Tämä kuva on 40-50 lukujen taitteesta. Paikallisliikenteessä silloin kuljettaja rahasti.

Nyt ollaan jo 50-luvun puolivälissä. Kaukoliikenteessä olikin jo rahastaja. 

 Pikavuoro liikenne laajeni kaupunkien välillä. Kuva noin vuodelta 1953.

Ja edelleen ollaan siellä vuosissa 53-54 ja pikavuoron kuljettajan työasuhan oli ihan paperilla määritelty. Lakki piti pitää päässä aina työaikana ja lakissa oli kuljettajan numero.

No, entäs tämä kuski ? Kukas hän on ? Ja miltä ajalta ? .... Ei hitsi Raimohan se onkin. Pakkalan Liikenteen museoauto ja Raimolla yllään vaatimukseet täyttävä asu - vain lakki puuttuu .

Ja tässä asu on ihan vapaa!! OK - haalarit on. Museo linja-auton kyydisssä Tampereella TV2-studion pihassa. Oli tosi hieno homma päästä tämän vanhan linja-auton kyydissä. Kyllä monta linkkiä lapsuuteen tunki, kun autoon nousi ja se mennä jurnutti Tampereen ymåristössä. Ja se käsikäyttöinen oven sulkija - sillähän me lapsena leikittiin aina kun iskä bussilla kotiin tuli tai tallilla käytiin. Mutta oli ne matalia, ja itseasiassa aika pieniäkin. Useastihan ne olivat ihan seisomalastissa.

Tähän auto teemaan palaan varmaan toistekin,kun ainakin kuvia on ja muistojakin jonnin verran.

Ja tässä vielä katkelma Joensuun Yliopistossa tehdystä tutkielmasta maalaisvaatturin työstä.

Saapashousut eli pussihousut olivat yleisimmat vaatturilla erikseen

teetetyt housut. Ne olivat tuolloin yleiset miesten housut, niin siviilikaytossa,

armeijassa kuin muissakin miesten tyoasuissa. Vuonna 1952

vahvistetussa linja-autonkuljettajan pukumallissa housut saivat olla

joko saapashousut tai suorat housut. Myos rautatielaisten virkapukuun

pussihousut kuuluivat saappaiden kanssa kaytettaviksi 1950-luvulla.

Kenkien kanssa pidettii n suoria housuja.14 Maaseudun linja-autonkuljettajien

tyohousuina saapashousut toimivat viela 1960-luvullakin:

kuljettajan mukaan talvella diagonaalikankaiset housut olivat pitkien

nahkasaappaiden kanssa lampimat ja kaytannolliset.15

Lapikkaiden ja supikkaiden tekijä

Pauli kävi tapaamassa suutaria...........

Mistä lapikkaat ja supikkaat tulevat ?

Suutari Martti Koljosen verstaasta Tuupovaaran Onnelantieltä. Suutarinverstas toimii Tuupovaaran vanhan 1907 rakennetun puukoulun yhdessä luokkahuoneessa, jossa suutari on vuokralla.

Martti Koljonen on tehnyt kenkiä, pääasiassa supikkaita perinnekenkien valmistuskurssin jälkeen, vuodesta 1967 alkaen.

Korjaten ja pohjaten kenkiä sekä tehnyt tilauksesta myös mittojen mukaan lapikkaita ja supikkaita asiakkaille ympäri Suomea. Hänen tekemiään kenkiä löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Vähemmän tunnettuja tallukkaita valmistuu jonkun verran - huovasta ja nahkasta tehty lämmin talvikenkä

Kun suutari pääsee itse valitsemaan vuodat materiaaliksi, saa parhaat materiaalit. Laadukkaan vuodan  saatavuus tänä päivänä on hyvä.

Ensin vuodasta leikataan kaavoilla kengän päälliset, jotka ommellaan käsin muotoon pikilangalla laitetaan lestiin ja pohjat liimataan kiinni. Sitten vielä viimeistely ja asiakkaalla on uudet kengät käveltäväksi pitkäksi aikaa. Edellinen on erittäin tiivistetty versio kenkien teosta.

Eikä tarvitse tyytyä vain yhteen väriin, supikkaita tehdään useita punaisen sävyjä lienee ”tyttöjen mieleen” myös siniset, ruskeat ja mustat. Varmaan muitakin värejä saa kun tilatessaan esittää toiveensa suutarille. Lapikkaissa taitaa olla enimmäkseen nahkan väri vaalean ruskea, joka tummuu ajanmyötä. Mustaa ja joitakin värillisiäkin on tehty.

Lienee sekä hyvä että vähemmän hyvä asia? Malleja on molemmissa kengissä vain yksi tai kaksi korkeintaan ( lapikkaat normaalipituisella saappaan varrella, tai käännettävällä roikovarrella, jolla lienee muitakin nimiä). Supikkaat taitavat mennä yhdellä mallilla, korkeintaan saumojen malli voi vaihdella.

 Niin lapikkaat kuin supikkaatkin ovat olleet alkujaan Suomen maaseudulla käyttökenkinä. Kenellä kenkiä on ollut, kenkiä ovat tehneet niin suutarit kuin harrastajatkin mahdollisuuksiensa ja taitojensa mukaan. Tänä päivänä molempia tehdään myös harrastusmielessä Vapaaopistojen kursseilla. Varsinaisesti leipätyönä supikkaita, lapikkaita kuin myös jatsareita tehnee noin puolenkymmentä alan taitajaa.

Asiakaskuntaa on monenlaista; yksityiset ihmiset sekä kansan tanssiryhmät tilaavat supikkaita tanssikengikseen. Mukava niillä on kävellä vaikka ei kansantanssia harrastaisikaan, voi olla ”kevytkenkäinen” koska jalkineet ovat todella kevyet ja mukavat jalassa, melkein kuin toinen iho.

Lapikkaat mennevät ihan tavalliselle hyvää kenkää, perinnettä tai muuten vain jalkojen hyvää oloa arvostavalle kenkien käyttäjälle. Kun kenkä tehdään mittojen mukaan ne ovat joka suhteessa hyvät olla ja astua, kestävätkin kun muistaa hoitaa. Jos sauma pettää, on helppo korjata alan osaajan toimesta.

Lapikkaita käyttivät roikovarsi versiona myös entisajan tukkijätkät, oli parempi hypätä reen jalakselta hankeen kun voi kääntää pitkät varret ylös, suojasivat lumelta sekä viimalta reellä ajettaessa. Nahkapohjat olivat puunauloilla naulatut, niillä pysyi myös tukkijätkä pöllinpäällä, kostea nahka ei luista. Tänä päivänä niihin liimataan nahkapohjan päälle kuminen pitopohja, pysyy pystyssä  talviliukkailla eikä nahkapohja kastu.             

 Huolto-ohje, josta oli joskus aikoinaan hänen kanssaan puhetta.

Hyvää nahkarasvaa ohuesti ettei nahkan huokoset mene tukkoon, puhdistus kurasta yms kuivaus hellästi jos pääsevät kastumaan, ei kuumalle uuninpankolle