Huopikkaat, tallukkaat, saapasteline ja parireki

Kaivelin hiukan tietoa huopikkaista. Ja kaappasin tämän kuvan alla olevat tekstit Maatalousmuseon (Sarka) sivuilta. (www.sarka.fi). Samasta lähteestä myös kuva ja tietoa tallukkaista.

Huopajalkineet saapuivat läntiseen Suomeen venäläisten mukana 1800-luvulla, vaikka Karjalaisten laukkukauppiaiden jaloissa niitä oli nähty jo aikaisemminkin. Nämä kevyet ja lämpimät pakkaskelin jalkineet tehtiin aluksi kotona kuten tallukkaatkin, mutta 1800-luvun lopulla alkoi – muiden kenkien ohella – myös Suomessa huopajalkineiden teollinen valmistus. Varsinaiseksi huopajalkineteollisuuden keskukseksi muodostui Jämsän Partalan kylä, jossa 1930-luvulla toimi lähes kymmenkunta pientä alan verstasta.
Tänä päivänä Partalassa on toiminnassa kaksi tehdasta ja vain toinen niistä valmistaa pitkävartisia huopasaappaita ulkokäyttöön. Se on ainoa tällainen tehdas pohjoismaissa. Huopatossut valmistetaan kokonaan lampaanvillasta. Nykyään huopasaappaisiin laitetaan valmistuksen yhteydessä kumipohjat hiekoitettuja väyliä varten. Lasten huopikkaita varten villaa tarvitaan noin 1 kg ja alkuaihio on mitoiltaan noin kaksinkertainen valmiiseen tossuun verrattuna. Valmistus on suurelta osin käsityötä, joka nostaa valmiin tuotteen hintaa.


Tallukkaat ovat perinteiset kansanomaiset talvijalkineet. Niitä käytettiin 1800-luvulla paljon etenkin Satakunnassa ja Hämeessä, missä niitä valmistettiin kotitekoisesti niin talollisten kuin torppareiden parissa. Vähitellen tallukkaiden käyttö väheni ja rajautui lähinnä varattomien pariin kunnes 1900-luvulla sotien aiheuttamat pula-ajat nostivat ne jälleen suosioon.
Tallukkaat ovat lämpimät ja hengittävät jalkineet kovillakin pakkasilla. Ne valmistettiin tikkaamalla monta kangaskerrosta päällekkäin, joista päällimmäinen oli yleensä tukevaa villakangasta. Kenkävarsitallukkaissa myös vuorina käytettiin usein villakangasta tai flanellia, mutta niin sanotuissa sukkavarsitallukkaissa vuoren muodosti villasukka. Välivuoriin kelpasi lähes mikä tahansa vanha pehmeä kangas. Alkujaan tallukkaat olivat aina toppapohjallisia eli pohjan muodostamat kangaskerrokset tikattiin käsin hyvin tiheään vahvalla pellavanyörillä. Myöhemmin pohjia alettiin tehdä myös vanhoista koneremmeistä.
Kuukauden esineenä olevat tallukkaat ovat 1900-luvulta ja peräisin Liedosta. Niiden päällyskangas on harmaata villapalttinaa, joka on tikattu ompelukoneella yhteen valkoisen puuvillapalttinaisen vuorikankaan kanssa. Kengissä on kapeita nahkavahvikkeita ja nauhanrei’issä metalliset renkaat. Kengännauhat on teollisesti valmistettua pyöreää nauhaa. Jalkineiden pohjat ovat mustaa kangasta, jonka päällä on valkoinen palttina, ja ne on tikattu paksulla pellavalangalla. Kengät ovat todennäköisesti talon oman väen tekemät, ja samassa lahjoituksessa olikin mukana tallukkaiden teon ohjekirja vuodelta 1944.

Suomen viileä ja kostea ilmasto rasittaa jalkineita ja toisaalta
pakottaa kaikki taaperosta vaariin käyttämään sellaisia ainakin
talviaikaan.
Ennen kumijalkineiden yleistymistä aina 1900-luvun alkuun sakka
jalkineet valmistettiin lähinnä eläinperäisistä materiaaleista, nahasta
ja villasta. Villaiset huopajalkineet olivat kevyet ja lämpimät, mutta
käyttökelpoiset vain pakkassäällä. Nahkajalkineita käytettiin ympäri
vuoden, miehet lähinnä saappaita ja naiset kelin mukaan saappaita
tai puolikenkiä. Vanhoista vaatteista valmistettiin ompelemalla
tallukkaita, joita käytettiin lähinnä työjalkineina. Nahkakengät olivat
kalliita ja niitä pyrittiin hoitamaan ja huoltamaan että ne kestäisivät
mahdollisimman pitkään.
Nahkajalkineet kestivät kosteutta hyvin rasvattuina, mutta varsinaisia
vedenpitäviä kenkiä ei ollut ennen kumijalkineiden saapumista.
Pohjan useita nahkakerroksia ei saatu rasvattua, vaan pohjaan
käytettiin erityistä anturaöljyä. Erityisen kosteuden kestäviin saappaisiin
ommeltiin pohjanahkojen väliin kerros sian virtsarakkoa, joka esti
veden imeytymisen pohjan läpi. Kostuneet nahkajalkineet kuivattiin
pirtissä uunin läheisyydessä, ei kuitenkaan liian lähellä: ”Missä voi
sulaa, siinä nahka palaa.” Jos nahkapohjat pääsivät imemään vettä,
niiden kuivaaminen kesti pitkään. Kostuneet pohjat kuivattiin saappaat
ylösalaisin saapastelineessä.
Kuukauden esineeksi valittu saapasteline on saatu museon kokoelmiin Loimaalta.

Ja Parireestäkin kopioin tietoja samalta museon sivuostoilta. Sillä mulla on liiterin oven pielessä parireestä tuo takareki. Hiukan isompi vaan. Täytyy varmaan ensi kesänä tervata se, että säilyisi vähän paremmin ja pidempään. Hevosta tuskin hankin ja eturekikin puutuu, joten käyttöä sille ei ole.

Kun koneita ei vielä ollut, hevosten voimilla hoidettiin kaikki talviset rekikuljetukset. Rekiä käytettiin sekä ihmisten että tavaran kuljetukseen. Ihmisten kuljetukseen oli omat niin kutsutut ajelurekensä ja erityisesti kirkkomatkoja varten kirkkoreet. Tavaran kuljetukseen käytettiin yksinkertaisia ja parirekiä. Yksinkertaisilla reillä kuljetettiin kappaletavaraa, parireillä taas suurempia tavaramääriä kuten heiniä ja puutavaraa.


Parireki muodostuu kahdesta peräkkäisestä jalasparista. Toisessa tai molemmissa jalaspareissa on kääntyvä pankko, joiden päälle on kiinnitetty lava eli rekka. Käännettäessä rekeä molemmat jalasparit kääntyvät samalle ympyrän kehälle, koska taemman jalasparin keulat on vaijereilla kytketty edessä menevän jalasparin kantoihin. Reki kääntyy siksi pienessä tilassa. Tästä oli hyötyä esimerkiksi metsäsavotoilla tukkeja ajettaessa.
Reen keulajalas taivutettiin kaarelle, että se kulkisi hyvin lumessa. Reen jalakset tehtiin hyvin valikoidusta koivusta, ja pohja raudoitettiin luiston lisäämiseksi ja kulumisen pienentämiseksi. Hevonen vetää parirekeä aisojen avulla luokkivaljastettuna.
.