maanantai 25. tammikuuta 2016

Huopikkaat, tallukkaat, saapasteline ja parireki


Kaivelin hiukan tietoa huopikkaista. Ja kaappasin tämän kuvan alla olevat tekstit Maatalousmuseon (Sarka) sivuilta. (www.sarka.fi). Samasta lähteestä myös kuva ja tietoa tallukkaista.

Huopajalkineet saapuivat läntiseen Suomeen venäläisten mukana 1800-luvulla, vaikka Karjalaisten laukkukauppiaiden jaloissa niitä oli nähty jo aikaisemminkin. Nämä kevyet ja lämpimät pakkaskelin jalkineet tehtiin aluksi kotona kuten tallukkaatkin, mutta 1800-luvun lopulla alkoi – muiden kenkien ohella – myös Suomessa huopajalkineiden teollinen valmistus. Varsinaiseksi huopajalkineteollisuuden keskukseksi muodostui Jämsän Partalan kylä, jossa 1930-luvulla toimi lähes kymmenkunta pientä alan verstasta.
Tänä päivänä Partalassa on toiminnassa kaksi tehdasta ja vain toinen niistä valmistaa pitkävartisia huopasaappaita ulkokäyttöön. Se on ainoa tällainen tehdas pohjoismaissa. Huopatossut valmistetaan kokonaan lampaanvillasta. Nykyään huopasaappaisiin laitetaan valmistuksen yhteydessä kumipohjat hiekoitettuja väyliä varten. Lasten huopikkaita varten villaa tarvitaan noin 1 kg ja alkuaihio on mitoiltaan noin kaksinkertainen valmiiseen tossuun verrattuna. Valmistus on suurelta osin käsityötä, joka nostaa valmiin tuotteen hintaa.


Tallukkaat ovat perinteiset kansanomaiset talvijalkineet. Niitä käytettiin 1800-luvulla paljon etenkin Satakunnassa ja Hämeessä, missä niitä valmistettiin kotitekoisesti niin talollisten kuin torppareiden parissa. Vähitellen tallukkaiden käyttö väheni ja rajautui lähinnä varattomien pariin kunnes 1900-luvulla sotien aiheuttamat pula-ajat nostivat ne jälleen suosioon.
Tallukkaat ovat lämpimät ja hengittävät jalkineet kovillakin pakkasilla. Ne valmistettiin tikkaamalla monta kangaskerrosta päällekkäin, joista päällimmäinen oli yleensä tukevaa villakangasta. Kenkävarsitallukkaissa myös vuorina käytettiin usein villakangasta tai flanellia, mutta niin sanotuissa sukkavarsitallukkaissa vuoren muodosti villasukka. Välivuoriin kelpasi lähes mikä tahansa vanha pehmeä kangas. Alkujaan tallukkaat olivat aina toppapohjallisia eli pohjan muodostamat kangaskerrokset tikattiin käsin hyvin tiheään vahvalla pellavanyörillä. Myöhemmin pohjia alettiin tehdä myös vanhoista koneremmeistä.
Kuukauden esineenä olevat tallukkaat ovat 1900-luvulta ja peräisin Liedosta. Niiden päällyskangas on harmaata villapalttinaa, joka on tikattu ompelukoneella yhteen valkoisen puuvillapalttinaisen vuorikankaan kanssa. Kengissä on kapeita nahkavahvikkeita ja nauhanrei’issä metalliset renkaat. Kengännauhat on teollisesti valmistettua pyöreää nauhaa. Jalkineiden pohjat ovat mustaa kangasta, jonka päällä on valkoinen palttina, ja ne on tikattu paksulla pellavalangalla. Kengät ovat todennäköisesti talon oman väen tekemät, ja samassa lahjoituksessa olikin mukana tallukkaiden teon ohjekirja vuodelta 1944.

Suomen viileä ja kostea ilmasto rasittaa jalkineita ja toisaalta
pakottaa kaikki taaperosta vaariin käyttämään sellaisia ainakin
talviaikaan.

Ennen kumijalkineiden yleistymistä aina 1900-luvun alkuun sakka
jalkineet valmistettiin lähinnä eläinperäisistä materiaaleista, nahasta
ja villasta. Villaiset huopajalkineet olivat kevyet ja lämpimät, mutta
käyttökelpoiset vain pakkassäällä. Nahkajalkineita käytettiin ympäri
vuoden, miehet lähinnä saappaita ja naiset kelin mukaan saappaita
tai puolikenkiä. Vanhoista vaatteista valmistettiin ompelemalla
tallukkaita, joita käytettiin lähinnä työjalkineina. Nahkakengät olivat
kalliita ja niitä pyrittiin hoitamaan ja huoltamaan että ne kestäisivät
mahdollisimman pitkään.

Nahkajalkineet kestivät kosteutta hyvin rasvattuina, mutta varsinaisia
vedenpitäviä kenkiä ei ollut ennen kumijalkineiden saapumista.
Pohjan useita nahkakerroksia ei saatu rasvattua, vaan pohjaan
käytettiin erityistä anturaöljyä. Erityisen kosteuden kestäviin saappaisiin
ommeltiin pohjanahkojen väliin kerros sian virtsarakkoa, joka esti
veden imeytymisen pohjan läpi. Kostuneet nahkajalkineet kuivattiin
pirtissä uunin läheisyydessä, ei kuitenkaan liian lähellä: ”Missä voi
sulaa, siinä nahka palaa.” Jos nahkapohjat pääsivät imemään vettä,
niiden kuivaaminen kesti pitkään. Kostuneet pohjat kuivattiin saappaat
ylösalaisin saapastelineessä.

Kuukauden esineeksi valittu saapasteline on saatu museon kokoelmiin Loimaalta.

Ja Parireestäkin kopioin tietoja samalta museon sivuostoilta. Sillä mulla on liiterin oven pielessä parireestä tuo takareki. Hiukan isompi vaan. Täytyy varmaan ensi kesänä tervata se, että säilyisi vähän paremmin ja pidempään. Hevosta tuskin hankin ja eturekikin puutuu, joten käyttöä sille ei ole.

Kun koneita ei vielä ollut, hevosten voimilla hoidettiin kaikki talviset rekikuljetukset. Rekiä käytettiin sekä ihmisten että tavaran kuljetukseen. Ihmisten kuljetukseen oli omat niin kutsutut ajelurekensä ja erityisesti kirkkomatkoja varten kirkkoreet. Tavaran kuljetukseen käytettiin yksinkertaisia ja parirekiä. Yksinkertaisilla reillä kuljetettiin kappaletavaraa, parireillä taas suurempia tavaramääriä kuten heiniä ja puutavaraa.


Parireki muodostuu kahdesta peräkkäisestä jalasparista. Toisessa tai molemmissa jalaspareissa on kääntyvä pankko, joiden päälle on kiinnitetty lava eli rekka. Käännettäessä rekeä molemmat jalasparit kääntyvät samalle ympyrän kehälle, koska taemman jalasparin keulat on vaijereilla kytketty edessä menevän jalasparin kantoihin. Reki kääntyy siksi pienessä tilassa. Tästä oli hyötyä esimerkiksi metsäsavotoilla tukkeja ajettaessa.
Reen keulajalas taivutettiin kaarelle, että se kulkisi hyvin lumessa. Reen jalakset tehtiin hyvin valikoidusta koivusta, ja pohja raudoitettiin luiston lisäämiseksi ja kulumisen pienentämiseksi. Hevonen vetää parirekeä aisojen avulla luokkivaljastettuna.
.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Pussihousut ratsastuksessa

Alunperin pussihousuja käytettiin hevospoolossa. (Tästä lisää vanhassa blogissani ). Vanhoja kuvia etsiessäni olen varsin usein törmännytkin kuviin, joissa ratsastajalla on pussihousut jalassa. Ja lähinnä nuo ovat olleet englantilaisia kuvia 1900-luvun alku vuosikymmeniltä. Kotimaista alkuperää olevaa kuvastoon en ole kovin usein törmännyt. Ja museoiden kuvissakaan ei juuri ratsastajia pussihousuissa näy. Kertoisiko se myös siitä, että meillä tuo ratsastus on ollut aika harvinaista ja vain pienen piiriin suosima laji. En tiedä. Itse en ole ratsastusta harrastanut - mutta kyllä työkseni tehnyt.

1963 sain ensimmäisen varsinaisen kesätyöpaikan. (sitä ennen tehtyjä sokerijuurikkaiden harvennusta ei työpaikaksi laskettu - sehän oli penni per metri ja sitä tehtiin vain muutama viikko kesässä). Ensimmäinen työpaikka oli Mustilan Kartanon Taimitarhalla hevoskuskina, Palkka oli 95 penniä tunnilta. Päätyöni oli ohjastaa hevosta ratsain, kun työparini ohjasi haraa hevosen perässä. Harasimme rikkaruohoja taimien välistä. Mustilan Taimitarhahan on kuuluisia puiden ja pensaiden kasvatuksesta. Oli siellä ruusuja ja muitakin kukkia.

Aamu alkoi noutamalla hevonen tallilta kello 7 ja sitten ratsastin muutaman kilometrin päähän tarhalle. Siellä koko päivän harasimme. Kaksi kahvitaukoa ja puolen tunnin ruokapaussi. Puoli neljän jälkeen lähdin ratsastamaan takaisin tallille. Silloin tällöin minua ja hevosta tarvittiin muualla. Esimerkiksi rahkasammaleita ajamaan suon laitaan. Naiset kuokkivat sammaleita ja minä vedin ne reen kanssa suolta pois. Sitten toisella kertaa taas kärryllä suonlaidasta puutarhalle.

En ollut aiemmin ollut koskaan sen lähempänä hevosta kuin mitä nyt käryllä tai reessä istunut. Ja ensimmäisenä työpäivänä mulle "iskettiin hevonen käteen" - lyhyt oppimäärä valjastuksesta ja  itten piti jo mennä töihin. Kyllä siinä aluksi pelotti. Ja valjaiden kiinnitykset aukeilivat. Kuolainten laitto hevosen suuhun jännitti. Mutta kaikkeen tottui pikku jiljaa. Kyllähän siinä oli suuren apuna se vanha ruuna - Ralli, joka oli tottunut meihin kesäpoikiin. Melkein se osasi opastaa, miten hommat pitää tehdä. Muutaman kerran kun Ralli oli "huollossa" ja tilalla oli toinen hevonen - ori, jonka nimeä en muista, tuli ongelmia. Tallimestari varoitti, että se haluaa tallille. En tajunnut sitä ja niinpä, kun käytiin ruokatauolle, irroitin valjaat ja laskin suitsista irti, jotta hevonenkin pääsee syömään. Se lähti. Käveltyäni tallille tallimestari piti sen läksytyksen, sillä ori oli laukannut täysillä tallille ja oli siellä aivan vaahdossa. Seuraavana päivänä olin varovaisempi ja en päästänyt sitä karkuun, vaan sidoin sen ruokailun ajaksi puuhun. Työpäivän päätyttyä hyppasin ratsaille, heinäsäkki satulana -  Hevonen alkoi lauakata kohti tallia niin, että minä en pystynyt keskittymään muuhun kuin selässä pysymiseen. Heinäsakki persuksien alta putosi jo lähtölaukassa. Oltiin tallilla aivan etuajassa ja taas oli hevonen ihan vaahdossa, tallimestari vihainen. Onneksi Ralli ei ollut usein pois töistä. Kuukauden lopussa oli tilipäivä. Rahat ruskeassa tilipusissa, joka on vieläkin tallella.. 155 markkaa 25 penniä. Ensimmäinen tili. Ostin sillä polkupyörän - käytettynä. Kolmivaihteisen Pantterin, rumpujarruilla. Ja tilistä jäi vielä 5 markkaa !! Heinäkuussa työpäiviä oli enemmän - ei mitään juhannuksia tms ja tilipussissa oli rahaa 222 markkaa  75 penniä. Elokuun tilipussi ei ole tallessa, joten en tiedä saiko tuohon aikaan jo lomarahoja lopputilin yhteydessä.

Valitettavasti valokuvia ei siihen aikaan otettu kovinkaan paljoa, joten niitä ei tähän ole liittää. Viime kesänä olin Lappeenrannassa ja näin siellä nuo Rakuunat tauolla Linnoituksen hevospuomilla - sitten kaappasin yhden lisää kuvan netistä. Ja vanha britti mainos ratsastusasusteista.




 Liitänpä tähän vielä skannatun kuvan siitä tilipussista kesäkuulta 1963. Siitä käy ilmi, että olin puutarhurin palkkalistoilla ja veroja ei tarvinnut koululaisen siihenkään aikaan maksaa. Enkä ollut ottanut förskottiakaan. Tuo "laskuja" osio tuossa saattoi olla mm. kaupasta tehtyjä ostoksia, sillä Kartanolla oli oma kauppa aika pitkään ja vakituiset työntekijät ostivat sieltä ruokatarvikkeita ns. kirjalle. Useat heistä asuivat Kartanon torpissa vuokralla. Oisko vuokrakin viety suoraan tilistä ?
Ja talvinen kuva Syötteeltä

Takki lähti..

Taannoin kirjoittelin siitä "lehmänostajan takista". Olin luopumassa siitä. Kukaan ei sitä blogin kautta kysellyt. Laitoin sitten sen myyntiin tuonne nettiin, vaan eipä sitäkään kautta kyselyjä tullut. Toisaalta ei mikään ihme, sillä siellä oli niin pitkät listat myytäviä nahkatakkeja. Tosin ei yhtään samanlaista kuin se minun takki. Olisi pitänyt luokitella se paremmin, että olisi erottunut kaikista nahkatakeista- ja -pusakoista.

Kesällä Raimo tuli käymään. Sain yllytettyä häntä kokeilemaan takkia. Se oli sopiva. Ja niinpä annoin sen hänelle. Mitä tuota varastossa roikottamaan,kun ei ole käyttöä ja kun jotenkin en tunnistanut itseäni sen takin sisällä. Ja mielestäni oli hiukan isokin mulle. Niin takki lähti Alavudelle.



Ne ratsastushousut, joita kaupittelin kesällä, ovat edelleen minulla. Olivat netissä jonkin aikaa myynnissä, vaan ei menneet kaupaksi. Yksi kysely tuli, mutta sekin hiipui ennenkuin ehdin vastata. Viimeaikoina on vaikuttanut siltä, että pussihousujen kauppa tuolla netissä on hiipunut takavuosien tasolta aika paljon. Tori.fissä oli syksyllä myytävänä vanhoja pussihousuja pikään. Ja ne vähät mitä on ollut huutonetin puolella eivät ole meneet kaupaksi. Joskus reilut viisi vuotta sitten huutonetissä pussihousujen hinnat kohosivat aika ajoin ihan älyttömän korkeiksi.  

Nämä tammikuun ilmat on olleet sellaisia, että oikein kunnon sarkaiset pussihousut on olleet mitä mainion vaate. Ja se vanhanajan villapaita - harmaata lampaanvillaa, pystykauluksella, napitus olkapäillä - on aivan oiva vaate suojaamaan pakkaselta. Päässä koivistolainen. Ja jalassa tallukat eli huopikkaat tai huopatossut ...ihan miten vaan. Alla malliksi....ja varmasti tarkenee

Parta kuurassa , pakkasta -25


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Hyvää Uutta Vuotta

Niin se vuosi taas vaihtui. Monilla on tapana tehdä uuden vuoden lupauksia. Minulla ei ole. En siis lupaa kirjoitella ahkerammin tähän blogiin. Kirjoittelen mieluummin silloin, kun se tuntuu sujuvan ja tuntuu, että asia on kirjoittamisen väärti.

Uuden vuoden - 2016 - alkajaisiksi liitän tähän vanhan kuvan, joka oli edellisen blogin ( sen Raimon ylläpitämän) sivuilla joskus. Kuva on vuodelta 1936 ja jos oikein muistan se on mainos vanhasta Seura lehdestä. Kuvan toimittaneet miehen nimeä en muista.... oisko ollut Kalle?? Olin taltioinut tuon kuvan ja oikeastaan ihan sattumalta löysin sen vanhalta läppäriltäni. Läppäriltä, jonka päätin kokeeksi päivittää seiskasta kymppiin. Ja aika hyvin tuo sujui. Ruutu on jotenkin suttuinen ja kuvat eivät ole ole oikeassa suhteessa - ovat hiukan vaakatasossa litistynietä. Mutta kone pelittää kuitenkin.

Siis perinteiden vaalimisessa on tänä päivänä joitakin ongelmia, kun ei voi vaan jatkaa vanhalla tutulla ohjelmistolla, vaan se pitää päivittää ajoissa, ettei koko ohjelmisto kaikkine tietoineen katoa. Aina on vaan opeteltava uutta --- toista oli ennen. Tai ainakin tahti oli hitaampi. Onnea UUdelle Vuodelle - ja paljon terveisiä kaikille blogin lukijoille. Odottelen edelleen niitä ehdotuksia jutun juureksi tai jopa ihan juttuakin....